sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Uhhuh, onpas murju kurja,
rikki salvat, ikkunat.
Kukko kiekuu, huutaa hurja,
rummun sarjat kaikuvat.
Ken lyö, ken lyö? Hälytystä
palotorvet raikuvat!
Pihkurat!
Yllätystä
hätäkellot kilkkuvat.

Hepo hirnuu, kärryt keinuu,
pumpun kammet kitisee
Ruisku ryskyy, letku heiluu,
virran vesi litisee.
Järjestykseen palokunta,
miehet muotoon kiireiseen.
Häiritsee
neidon unta.
Pullot pois, nyt rytisee!
Bellmanin lauluissa kansanomaisuus on mauste ja alkoholistin ahdinko naurattaa. Jos runossa on yhteiskunnallinen viesti, se on monarkin ylistystä – Bellman toivoi Kustaa III:lta elantoa perheelleen.

Epistola n:o 34 ei kaunistele. Se on kertomus tulipalosta Tukholmassa. 11 säkeistöä kuvaavat Kolmätargrändin seutua tappeluineen ja ilotaloineen. Kertoja Fredman kuvailee ensin seutua päivitellen sotkua ja sammuneita. Toiseksi Movitzin humalainen naama saa pilkkaa. Äkkiä Fredman ehdottaakin Movitzille, että juodaan ja nuuskataan – antaa palokunnan juosta. Liekkien nuolema Movitz joutuu kuitenkin pakenemaan naurettavasti.

Viimeinen säkeistö vertaa rikasta ja köyhää. Se on Bellmanilla poikkeuksellista. Maallista onnekkuutta nimitetään tuhkaksi ja katinkullaksi. Kotinsa menettänyt Movitz esitetään lopussa sääliä herättävänä.
Onni maallinen on ansa,
kissankultaa, lyijyä.
Köyhyys lähtee kodistansa
kevyt sauva kädessä.
Movitz kulkee krouviin joutuin,
kännin koittaa kerjätä.
Rehtinä
sammuu niinkuin
kuuden pennin kynttilä.
  suom. Tuomas Rosberg
Savuna ilmaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti