Bellmanin tunnetuimpiin lauluihin kuuluu Vila vid denna källä, Fredmanin epistola 82, ”Odottamattomat jäähyväiset”. Se on suomennettu monta kertaa. Kun vertailee suomennoksia laulamalla, voi havaita, että tavujen pituudet ja painot vaikuttavat jopa melodian esittämiseen.
Originaali alkaa Hvila vid denna källa, vår lilla frukost vi framsälla: rödt vin med pimpinella och en nyss skuten beccasin.
Ruohikko, lähde ja lehtipuut ovat lavasteita, kun retkeilijät kuuntelevat käyrätorvea ja suvituulta. Eväiden kuten taivaanvuohen, oliivien ja mantelitortun kuvailusta tulee epäilys, että Bellman oli nälkäinen. Paikalla ovat ”me” mutta laulun tärkeimmäksi henkilöksi nousee ”sinä”, Ulla. Kevyt ja kesäinen laulu muuttuu viimeisessä säkeistössä hyvästijätöksi. Pystyvätkö suomentajat esittämään samoja tunnelmia ja onnistuuko laulu koskettamaan?
Keveän vaikutelman eräs syy on melodian keveä rytmikkyys. Tekstimuodossa voisi esittää pieniä taukoja suluilla (). Nuottikirjoituksessa voisi käyttää eräissä viimeisissä sävelissä staccatoa.
Hvila () vid denna källa () vär lilla frukost vi framställa ()
Suomessa Larin-Kyösti, jonka runous vilisee Bellmanilta saatuja teemoja ja sävyjä, on ilmoittanut melodian runoonsa Saariretki kokoelmassa Valittuja runoja I. Sävel Hvila vid denna källa. Larin-Kyösti tunnisti Bellmanin tekstin rytmin. Runo alkaa:
Katsos () kun karit kiiltää () ja meidän ruuhi vettä viiltää ()
Laulun suomentajien vaivaksi tulevat suomen pitkät sanat.
Gottlund: Ruppeeppas heinikossa () ja otak kontistamme, jossa ()
Hirviseppä: Lähteelle istukaamme () nyt pikku lounaan syödä saamme ()
Kupiainen: Luo lähteen tähän jäämme () nyt aamiaiseen ryhtykäämme ()
Ryömä: Lähteelle istukaamme () niin hiukan aamiaista saamme ()
Jos suomennoksen onnistumisen mittana pidetään rytmikkyyttä, Gottlund vie voiton. Mutta keveyttä siinä ei ole.
Viimeisen säkeistön huipentumaan kuuluu lopullisuus. Originaalissa kertautuu ”sista gången”. Koskettavimmat viime säkeet suomensi ehkäpä Unto Kupiainen:
Näin vihdoin vihreässä oon lehdossa nyt, Ulla, tässä sua hyvästelemässä... kaikk‘ instrumentit kajahtaa! Jo Fredmanilta maahan pois puvun nappi putoaahan: mua Karon odottaahan. Mut Bakkuksenpa viittaa saa nyt viinaisaa tää Freijan suku tässä näin sovittaa! Niin vihdoin vihreässä morsian Ulla olla saa, nyt viime kerran saa.
Kupiainen puki Bellmanin lauluja hiukan kankeaan ja mutkikkaaseen suomeen. Mutta hän oli varsin uskollinen alkutekstille, sisällölle ja muodolle. Suomennoksen viimeisessä säkeistössä kuolemaan valmistautuminen kuvaillaan vain mainitsemalla, että Karon odottaa. Alkuteksti seuraa antiikin taruja tarkemmin. Kohtalotar Clotho leikkasi napin Fredmanin takista maksuksi Karonille, manalan lautturille.
Viimeisessä säkeistössä Liisa Ryömä onnistuu paremmin ilmaisemaan, että kuolemaan valmistautuminen on Fredmanin sisäistä puhetta. Kreikan tarujen sijasta siinä ovat luonto, multa, lahoaminen ja ajattaran nauru. Fredman sanoo Ullalle: ”nyt yksin luonnon helmaan jäät”. Se on laulun syvin sanoma.
Lopullisuus on ilmaistu viime riveillä: ”vietimme kanssa Ullan nyt laitimmaisen kerran häät – nyt laitimmaiset häät!” Ryömä päätyy hiukan kauemmas originaalista, mutta kirjoittaa ilmaisuvoimaista suomea.
