maanantai 24. helmikuuta 2014

Bellmanilla oli ilmeisen voimakas runoilijan kutsumus, mutta useimmiten hän esiintyi iltamien laulajana ja koomikkona, varakkaiden viihdyttäjänä. Vaikka hän sai nimityksen raha-arpajaisten sihteeriksi kuninkaan suosionosoituksena, hän ei paneutunut virkauraansa. Suurinta osaa hänen tuotannostaan pidettiin hauskana, mutta moraalisesti epäilyttävänä. Hänen oli vaikea saada teoksiaan painettua, ja tilaustöitä runoilijalle ei tullut. Hän eli köyhänä ja kuoli keuhkotautiin.

Bellman jätti jälkeensä kapakkalauluja, joiden tarkoitus oli saada yleisö yllättymään ja huvittumaan. Järjettömästi työlleen omistautunut, köyhä taiteilija on arkkityyppi musiikin ja kirjallisuuden alalla. Kansanmusiikin alalla aiheesta kirjoitti A. O. Väisänen 1943:
Totisen kansan kesken soittajia, jotka heittäytyivät ammattilaisiksi, pidettiin "löylynlyöminä"... (Koska) nämä taitajat olivat poikkeuksellisia... Paitsi että heidän huomisesta-huolehtimisensa laita on niin ja näin, saattavat he siinä määrin vajota säveltensä maailmaan, että ovat kuin ympäristönsä ulkopuolella... Saattoi hyvin uskoa ukko Oinolaa, joka kertoi erään aunuksenkarjalaisen miehen osanneen soittaa niin apeasti, että sai kuulijansa itkemään, sekä myös niin iloisesti, että sai heidät hyppimään.
Bellmanista aikalaiset kertoivat samaan tapaan, että hän sai kuulijansa itkemään ja heti perään nauramaan. Aiheesta luettavaa Ruusunpunainen suru, L. Huldén 1999 ja Hiljainen haltioituminen. A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista, toim. E. Perälä 1990.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti