Testamentti

François Villon runoili jo 1400-luvun Pariisissa juomisesta, tytöistä ja kuolemasta. Armo, elämänilo ja hyvän elämän pohdinta nousevat esiin, mutta kuolema ja epäoikeudenmukaisuus keikuttavat niiden merkitystä. Eläminen on lyhytnäköistä ja itsekeskeistä touhua, joka joutuu naurunalaiseksi. Jokainen kuulee kunniansa mieheltä, joka puhuu pelkkää totta.

Kalloja kun mietin, joita on
joku pinonnut luuhuoneeseen,
kävivätkö maistraatissa tai
hovioikeudessa hommissa –
ehkä kantajien kalloja?
Saman puheen niille pitää voi.
Piispa taikka lampuntekijä,
siinä makaat. – Loppui lyhyeen.
Villon, Testamentti, suom. Veijo Meri

Bellman kertoo samoista teemoista antiikin runoilijoiden tapaan, ilman lupausta armosta ja taivaasta. Fredman näkee joka käänteessä kuoleman. Sen läheisyys on peruste iloita, laulaa ja rellestää. 

Sisko-kulta,
saanhan sulta
vielä yhden ryypyn tään;
sitten lähden pimeään.
Täytyy kuolla,
lautan tuolla
nään.
Vieköön hiisi vaan,
mutta tällä puolla
Bacchukselta lohdun saan.
Fredmanin epistola 24, suom. Seppo Mussalo

Nykyaikana noutaja on ambulanssi.