Bellman kuvasi usein henkilönsä ulkoisten ominaisuuksien tai tekojen avulla, ei heidän aikomuksiaan tai ajatuksiaan. Emme tiedä tarkasti, mitä teoksia Bellman tunsi, mutta vertailuun tarjoutuu ote Canterburyn tarinoista 1300-luvun lopulta.

Se nuori vaimo oli kaunis: norja
kuin kärpän oli vartalo... niin sorja.
...
ja otsa oli varmaan keveä:
niin ylhäällä hän sitä kantoi, kas!
Sen alta hehkui katse himokas.
Nypitty kulmakarvat, kapeat,
Kuin kaksi pienoissiltaa kaartuivat
niin mustina kuin marjat oratuomen.
Ei silloinkaan, kun hohtaa keväthuomen
ja päärynäpuu kukkaan puhkeaa,
näkyä nähdä yhtä ihanaa
kuin vaimo se. Ei vuonanvillakaan
niin pehmyt ole kuin hän iholtaan.
...
Kun kuului kukonlaulu ensimmäinen,
se kelpo Absalon, se kutripäinen
rakastelija nousi iloissaan
ja valikoitsi tarkkaan vaatteitaan
ja ylleen niistä parhaimpansa puki,
hiussuortuvansa huolitellen suki
ja sulatteli suussaan lakritsaa:
sen rakeet hengitystä raikastaa -
suom. Toivo Lyy

Fabliau eli runokasku oli erityisen suosittu keskiajan Ranskassa. Se on kansanomainen kertomus runomuodossa, usein suorasukainen kerronnaltaan ja tarkoitettu huvittamaan. Tässä lainattu tarina huipentui, kun yön pimeydessä nuori rouva työnsi maanvaivaksi muuttuneelle Absalon-papille takapuolensa suudeltavaksi. Pappi hämmästyi, että eihän naisella ole partaa.

Bellmanilta tällaista naurettavaksi tarkoitettua tarinointia löytyy mm. Fredmanin epistolassa 44. Sen tyyli on jo varsin kaukana ensimmäisten epistoloiden lauluista, joissa juopumisen ja tanssin kehotukset ovat päällimmäisinä.