Kuolema on kauhistuttava ero ystävistä

Puun kuoleminen kestää vuosikymmeniä

Kirjassa Bellman Suomessa (SKS 1929) Eino Salokas kirjoitti Bellmanin runouden luonteesta. ”Riemu saavuttaa verrattoman voimansa… (koska) siihen liittyy syvä, kaihomielinen tietoisuus sen lyhytaikaisuudesta. Katoavaisuuden kello saattaa helähtää Bellmanin riemuntäytteisimpienkin kuvausten lomasta.”

Så lunka vi så småningom…

Näin hummatessa huoletta  Niin pannaan hölkäks hiljalleen
ei huomaa tummaa varjoa   kun viinamäessä päätty työ
ennen kuin kuoma kuolema  kun Tuoni kutsuu vieraakseen
kättänsä tarjoaa          ja lähdön hetki lyö
   suom. Liisa Ryömä         suom. Reino Hirviseppä

”Kuoleman ajatus tai remuisten juominkien aiheuttama kyllästyminen tai tunne kaiken turhuudesta ilmenevät Bellmanin runoista tuon tuostakin. Ne saattavat synnyttää sellaisia lohduttomia näkyjä kuin kuvaus St. Catharinan hautausmaan yksinäisestä autiudesta (epistola 54) tai Fredmanin yksinpuhelun, kun hän makasi katuojassa… (epistola 23)”

Kirjallisuustieteen näkökulmista seuraa artikkeleita, joissa käsitellään Bellmanin runouden vaikutusta Suomessa, varhaisia suomennoksia ja suomalaisia juomalauluja. 

Bellmanin runouden tyylistä mainitaan yksityiskohtainen kuvailu. Sitä on myös kohtalonomaisessa laulussa, jonka Bellman julkaisi kokoelmassaan Fredmanin laulut, numero 18, ”Frossan”. Laulu on kohtalonomainen tarina sairastamisesta. Subjektiivisten tunteiden minä-muotoisena kuvauksena se on realistisempi kuin monet muut Fredmanin monologit. Melodia on tyyni ja rauhallinen. Laulusta syntyy yksityisen hartauden tunnelma. Lars Huldén kutsuu laulua ”konkreettiseksi kuolemanfantasiaksi” kirjassaan Carl Michael Bellman (suom. Ruusunpunainen suru, Yliopistopaino 1999). Ensimmäisessä säkeistössä Fredman on liioitteleva itsensä, hyvästelee ystävät ja sahdin, ja säkeistö huipentuu kehotukseen ”hirtä mut, kun saan loppuun juomisen”. Toinen säkeistö kääntyy introspektioon, kärsimyksen kuvaukseksi. Sen lopussa Fredman näkee ulkopuolelta juomaseuransa veljet, jotka polttavat piippua lieden ympärillä. ”Toisen on hattu minun naulassain” alleviivaa menetyksen. ”Olvikulissille”, jossa veljet kokoontuvat, Lars Huldén ehdottaa tulkintaa ranskan mukaisesti, ”olutränni”. Kääntäjä Rosberg ehdottaa koko kapakkaa olutnäytelmäksi, jossa nähdään samat tyypit ja tarinat joka ilta. Alla ote (ja takaisinkäännös) 

Kun viimein veikot saattoväestä        (Till slut finns bröderna från eskorten
on pöydässä, jossa mäkin istuin ain.   vid bordet där jag brukade sitta.
Nään tyypit olvinäytelmän.             Jag ser typerna i ölpjäsen.
He polttaa luona lieden lämpimän,      De röker vid den värma spisen
mutt toisen on hattu minun naulassain. men en annans hatt är på min spik.)

Suomennos ei pyri kääntämään Bellmania täsmällisesti vaan imitoimaan kuvailun tyyliä.

Laulun minä, Fredman, kärsii vilunväristyksistä ja muista oireista. Kärsimys on sairauden oireita, avuttomuutta, sosiaalista eristäytymistä ja kuolemanpelkoa. Juomisesta ei ole apua tässä laulussa. Viimeinen säkeistö tuo jonkin verran lohtua, kun mainitaan ”kulhollinen Liljanin kapakasta" ja "lääkärin takki". Hyväntekijät siis auttavat sairasta. Laulu kuvaa uskottavasti, kuinka elämä kutistuu, kun sairastaa. Toiseksi viimeinen säkeistö Rosbergin käännöksestä:

Vain vaivoin suusta kuuluu kippis
Ja kurkku kuiva kähisee
Nyt keuhkot yskii, pihisee
On sormet jäätä, kylmyys niveliss’
Ja jäykistyy sängynpohjaan ahteri
Yö sielun tuskan, houreiden
Mä kauhun jäisen alla vapisen
Vaikk takkinsa lainaan jätti tohtori

Kuoma tarjosi tuoppiaan, mutta ”hän, kuten minäkin, katsoo vinoon”. Tällaisen tekstin kääntäminen toiselle kielelle on paljon vaikeampaa kuin ulkokohtaisen juomalaulun. Sairastamista on vaikea katsella. Kuolema on kauhistuttava ero ystävistä. 

Frossa, vilustumisvapina, oli kuumetaudin nimi. Sitä on arveltu malariaksi. Esimerkiksi tuberkuloosi tai influenssa tulevat myös kyseeseen.