Vankeudessa, syytä tietämättä.

Sai vallan murhe musta,
ei Bergin huilu soi 
--- vaan vaikeroi.
Ei tuo se helpotusta,
vaan sen saa katumaan,
--- ken liikaa joi.
Kun muistaa nymfit satumaan
ja juhlan eilisen,
nyt tunkkaisessa tyhjyydessä ainut elävä
on kärpänen. ---
Ei enää Jergen Puckel tuossa tepastele
hattu keikkuen. ---
  suom. Liisa Ryömä

Epistolassa 12 kertoja Fredman kuvailee veli Bergille tyhjää salia, jossa oli aiemmin tyttöjä, laseja, soittoa ja tanssia. Tuskaa rinnassa ei voi parantaa. Fredman pyytää Bergiä itkemään ja soittamaan huilullaan.

Tyhjyyden ja risaisuuden kuvaus on yksityiskohtainen. Lauseet pudotellaan passiivissa. Riimit toistuvat kaavamaisina. Huilu soittaa surulliset melismat yhä uudelleen. Näillä keinoilla luodaan valittava vaikutelma.

Viimeisessä säkeistössä Fredman valittaa mustelmia selässään ja vuotanutta nenäänsä. Enää ei pidä soittaa eikä juoda. Eikä koskaan tanssittaa toisen tyttöä. "Sen olen oppinut."

Kantapään kautta oppii kipeästi. Siitä kertoo myös ote Suuresta testamentista, François Villon 1461.

Jälkeen kyynelten ja huutojen,
jälkeen tuskallisen korinan,
jälkeen kärsimysten, tuskien,
huolten, surullisen harhailun,
kärsimys on opettanut mua
paremmin kuin Averroesin
lisät Aristoteleeseen:
Olen tyhmä, pallon pyöreä.
  suom. Veijo Meri

Ruttopuisto

Riemuain itken, veikkoset, hetken,
neitoset kaunoiset, viinakset nään.
Lampetit loistaa, trumpetit toistaa,
tanssikaa – kaikki saa pyörälle pään!
Käskyni annan, kinkkua kannan,
- – – nautiskellaan!
Hurrataan yöhön, soittajat työhön,
Ulla lyö vauhtia paitasillaan.
  suom. Tuomas Rosberg

Fredmanin epistola n:o 21 kertoo tuokiokuvilla, kuinka levottomuus ja nousuhumala vaihtuvat laskuhumalaiseen uhoiluun.

Tahtilajissa 6/8 alkaa keinuva tanssi, johon mollimelodia antaa kohtalonomaisuutta. Lyhyet säkeet muistuttavat kansanlaulua. Ensimmäisessä säkeistössä maalataan nukkuvan kaupungin kuva. Jo juhliin lähtiessä illan kulku on selvä: kujilla metelöidään, sisällä kysytään, missä pullo.

Kolmannessa säkeistössä Fredman alkaa opetuksensa. Tanssi, katonrajassa läikkyvä kynttilöiden valo, ruoka, humala, soitto ja haukottelevat tytöt – on vain tämä hetki. Fredman julistaa juhlimisen vapahtavan: vaikka ovat koetelleet onnen oikukkuus, kateelliset ja aika, rasitettu unohtakoon kohtalonsa. Nyt voi tanssia salissa, napata maljan ja kaatua nymfin kanssa sänkyyn. Uskonnollisen sävyinen intoilu epäilemättä huvitti kuulijoita. 

Mässäilevä peluri alkaa huokailla, kun taivaamme on sinisen musta. Bellman paljastaa humoristin luonteensa antamalla Fredmanin juopua niin, että tämä sättii lopulta muut roskasakiksi ja yllyttää tappelemaan. Fredmanin tajunnanvirta huipentuu: Seuraan Venusta, mutta karkasin Bacchuksen mukaan.

Vertauskohdaksi kirjallisuudesta löytyy Anakreon, johon Bellmania jo eläessään verrattiin:

Tuo poika vettä, tuo viiniä,
tuo kukkia riemuseppeleisiin,
nyt haastan Eroksen nyrkkitappeluun
 suom. Sampo Vesterinen

Edwin Lydén 1910

Uupunut ratsumies ois kovin kiitollinen
jos löytyis luotasi virvoitus.
Korppu ois kiireellinen,
viinistä mausteinen
kulaus.

Eikö ole kaunis Kalatorppa nyt?
Saa tuuli ovet aukeamaan.
Lehväkuja puiden on hiljan herännyt
yölevoltaan.
Katso lahden kimallusta - Kyllä vaan!
Pellonreunan rehotusta takanaan!
Eikö päätä huimaa näky ihanin?
Niin huimaakin, niin huimaakin!
  suom. Liisa Ryömä

Ajatus yhdistää Bellman ja balalaikka syntyi epistolasta n:o 71, Ullalle Fiskartorpetin ikkunassa. Duuri- ja molliosan vaihtuessa tunnelman muutos tuo mieleen slaavilaisen kansanmusiikin. Esitysmerkintä on allegro, laulun voi esittää hengästyttävällä vauhdilla.

Intoutunut luonnon kuvaus aloittaa laulun. Tuuli, tuoksut, näkymät metsään, lahdelle ja pelloille kehutaan laatusanoin. Runo muuttuu repliikiksi, kun kertoja kysyy kuulijalta vahvistusta niityn ihanuudesta. Kelloja kehotetaan kuuntelemaan, kaikki aistit saavat osansa. Kertoja muistuttaa, että tarvitaan myös korppua ja maustettua Bourdeaux'n ylämaan viiniä.

Bellman oli kenties liioittelija, tai aikakausi suosi kakkua kakun päälle. Mutta rakastuneelle suodaan se anteeksi. Lopussa kertoja todistaa. Orikaan ei halua talliin vaan sinun luoksesi. Sinä sytytät koko luonnon roihuun silmiesi loistolla.

Minkäänlaiseen kohtuuteen
ei kehota yö, ei rakkaus, ei viini.
Yö on hävytön,
viini ja rakkaus tyhmänrohkeita.
  Ovidius, Amores 1,6,59-60, suom. Arto Kivimäki

Konserten Bellman och balalajka 2014/11/27  18:30 kulttuurikeskus Caisa 

Carl Michael Bellmans sånger av kärleken och döden har tidlös charm. Bassångare Oskari Nokso-Koivisto och Helsingfors Balalajkaorkestern framför en kollektion av de vackraste sångerna av poeten. Slaviska arrangement och finska översättningar ger de här sånger en helt ny ton.

Существует неизменное очарование в песнях Карла Михаэля Бельмана о любви и смерти. Бас-солист Оскар Ноксо-Койвисто и Хельсинкий оркестр балалаек представляют коллекцию самых красивых песен шведской поэта. Славянские мотивы и лирика на финском наполняет эти песни новым звучанием. Тематический концерт состоится в культурном центре Каиса в Хельсинки 27.11.2014.

There is timeless charm in Carl Michael Bellman's songs about love and death. Bass singer Oskari Nokso-Koivisto and Helsinki Balalaika Orchestra perform a collection of the most beautiful songs of the Swedish poet. Slavonic arrangements and lyrics in Finnish give these songs an all new tone.

Бельман и Балалайка ©Heta Hyypiä 2013

Torstaina 27.11.2014 klo 18:30 kulttuurikeskus Caisassa teemakonsertti Bellman ja balalaikka. Helsingin Balalaikkaorkesteri solistinaan Oskari Nokso-Koivisto.

Melodiset kappaleet on poimittu kokoelmasta Fredmanin epistolat, jota pidetään Bellmanin pääteoksena. Kelloseppä Fredman tarinoi, katuu, pelkää ja neuvoo juhlimaan, koska kuolema perii lopulta kaiken. Valitut elegiat eivät sopisi hautajaisiin, koska tarinat muuttuvat surkuhupaisiksi. Toiset laulut pursuavat elämäniloa luonnon ja naisen kauneuden edessä.

Laulusolisti Nokso-Koivisto on valmistunut Sibelius-akatemiasta 2012. Sovitukset on tehnyt Jevgeni Antonov. 104-vuotias Helsingin Balalaikkaorkesteri on soinniltaan ainutlaatuinen Suomessa. Sitä johtaa Gennadi Klykov. Aiemmista Bellman-suomennoksista onnistuneimpina on pidetty Liisa Ryömän tekemiä. Niiden lisäksi valikoimassa on yksi Reino Hirvisepän täysosuma sekä Tuomas Rosbergin uusia suomennoksia lauluista, joista ei ollut käytettävissä sopivaa käännöstä.

Periruotsalaiset Bellmanin klassikot saavat uuden tulkinnan slaavilaisina laulelmina.

Malmitalossa 2013. ©Heta Hyypiä.

Tietyt Bellmanin laulut ovat säilyneet toisia suositumpina. Spotify tai YouTube osoittavat asian helposti. Kirjastossa suomennoksia selaillessa ne toistuvat yhä uudelleen. Suomenkielisten huviksi muutama alku Fredmanin epistolasta 81, "riitapukari Löfbergille Danto-puomin kuolintalossa, runoiltu haudan ääressä", jossa hyvästellään Löfbergin vaimovainajaa.

Huomaa sa veikko, kuin maan uumeniin
tummihin varjomme haihtuu,
kuin lapiossa tuoss' riekaleisiin
kullat, purppurat vaihtuu.
  suom. Hj. Nortamo

Meiltä jo varjon – ah, Movitz, se nää –
pimeys piiloonsa peittää,
kullat ja purppurat lapio tää
sorakasaan heittää!
  suom. Unto Kupiainen

Katso, noin ihminen uumeniin maan
eessämme varjona vaipuu!
Kestä ei kullat, ei purppurat, vaan
mullaks muuttuin haipuu.
  suom. Reino Hirviseppä

Kas kuinka varjot, nyt Movitz, mon frère,
uhkaavaan pimeyteen yhtyy,
ja kulta, purppura lapiossa
muuttuvat sepeliksi.
  suom. Jukka Taberman

Hontelot varjomme pinnasta maan

varjoista mustimman kohtaa.

Laskeva päivä sammuessaan

hiekan jyväsissä hohtaa.

  suom. Liisa Ryömä

Katso, kun varjomme pitkiksi käy,
varjohon haudan ne yhtyy.
Auringon kultaa ei pian näy,
rusko multakasaan ehtyy.
  suom. Tuomas Rosberg

Bellman ja balalaikka ei yritä esitellä Bellmanin runoilijanlaatua siinä laajuudessa, johon edellisissä kirjoituksissa on pyritty. Balalaikkasovituksilla yritetään luoda tunnelmaa joukkoon Bellmanin koskettavimpia ja melodisimpia lauluja. Niissä esiintyvät rakkaus ja kuolema. Sellaista kokoelmaa ei ole aiemmin tehty suomeksi ja balalaikkasovituksilla.

Bacchi ordenskapitel XIV N:r 16
Hvem är, som ej vår broder mins
Ken  unhottaa vois veljeään,
vaik ei enää näy jälkiään?
Vaik torvensa on vaiennut,
soi kaiku, kuin on soittanut.
Sen Floran linnut lauloi,
sen hellä viesti viel soi.
Sen laulaa metsämies voi,
kun ansalangan laittoi.
Ei Orfeus saa toista
kai seuraajaa sen moista.
Mies paras on poistunut!
   suom. Tuomas Rosberg

 

Edwin Lydén 1914.

Bellman osasi kuvata tilanteen tai tunteen, kun se hyökyi korkeimmillaan. Juhlan huippukohdaksi sopii Fredmanin epistola 50, myyttisiin mittoihin paisuva tapahtuma, kun Ulla Winblad lähtee paluumatkalle Eläintarhan puistosta. Hänet on ”rakkaus voittanut”. Soittajat puhaltavat ”hyvästi nymfilleni”. Runossa seikkailevat antiikin taruhahmot, ja Ulla vertautuu Venukseen kuten epistolassa 25. Aurinko paistaa ja ukkonen jyrisee. Melodiassa vuorottelevat tanssi ja fanfaarit.

Hevoset hännällänsä
jo huiskuttaa.
Nyt meriänsä
Neptunuskin tanssittaa.
Huilulla säveltänsä
myös Pan huhuaa.
Pois rakkaus saa
peikot pesästänsä
ja enkelit houkuttaa.
Lainetta laine kaulaa,
ja tritonit soittaa, laulaa.
Ulla Winblad!
Ulla Winblad,
sun voitti lempi tuo.
...
Myös kupidoni näen
ja peikotkin nuo.
Nään Ullan, hei! – huutoon kurkut väen!
   suom. Unto Kupiainen

Bellman oli hetken runoilija. Tässä laulussa yhdistyvät luonto ja riemukas juhla. Hyvästien haikeus torjutaan. Fredman juo.

Charles Chaplin 1919.

Bellman kuvasi usein henkilönsä ulkoisten ominaisuuksien tai tekojen avulla, ei heidän aikomuksiaan tai ajatuksiaan. Emme tiedä tarkasti, mitä teoksia Bellman tunsi, mutta vertailuun tarjoutuu ote Canterburyn tarinoista 1300-luvun lopulta.

Se nuori vaimo oli kaunis: norja
kuin kärpän oli vartalo... niin sorja.
...
ja otsa oli varmaan keveä:
niin ylhäällä hän sitä kantoi, kas!
Sen alta hehkui katse himokas.
Nypitty kulmakarvat, kapeat,
Kuin kaksi pienoissiltaa kaartuivat
niin mustina kuin marjat oratuomen.
Ei silloinkaan, kun hohtaa keväthuomen
ja päärynäpuu kukkaan puhkeaa,
näkyä nähdä yhtä ihanaa
kuin vaimo se. Ei vuonanvillakaan
niin pehmyt ole kuin hän iholtaan.
...
Kun kuului kukonlaulu ensimmäinen,
se kelpo Absalon, se kutripäinen
rakastelija nousi iloissaan
ja valikoitsi tarkkaan vaatteitaan
ja ylleen niistä parhaimpansa puki,
hiussuortuvansa huolitellen suki
ja sulatteli suussaan lakritsaa:
sen rakeet hengitystä raikastaa -
suom. Toivo Lyy

Fabliau eli runokasku oli erityisen suosittu keskiajan Ranskassa. Se on kansanomainen kertomus runomuodossa, usein suorasukainen kerronnaltaan ja tarkoitettu huvittamaan. Tässä lainattu tarina huipentui, kun yön pimeydessä nuori rouva työnsi maanvaivaksi muuttuneelle Absalon-papille takapuolensa suudeltavaksi. Pappi hämmästyi, että eihän naisella ole partaa.

Bellmanilta tällaista naurettavaksi tarkoitettua tarinointia löytyy mm. Fredmanin epistolassa 44. Sen tyyli on jo varsin kaukana ensimmäisten epistoloiden lauluista, joissa juopumisen ja tanssin kehotukset ovat päällimmäisinä.  

Tutkijat etsivät Fredmanin epistoloista yhtymäkohtia Paavalin kirjeisiin eli epistoloihin. Bellmanin suosikkiteemoja näkyy löytyvän myös toisista epistoloista, Horatiuksen epistolasta 19:

Siitä lähtien kun järkiheittoja runoilijoita
Bacchus pestasi laumaansa, 
satyyrien ja faunien seuraan, 
alkoivat suloiset muusatkin  
aamuisin viinille tuoksahtaa  
Itse Homeros ylisti viiniä niin 
että se hänellekin varmaan maistui,
eikä Ennius, runoutemme taatto, 
ryhtynyt taisteluista runoilemaan
ilman kunnon pohjia.  
  Horatius, suom. Arto Kivimäki

Länsimaisen kulttuurin perinteestä Bellman poimi antiikin taruhahmot jopa tukholmalaiseen talveen epistolassa 42, jossa pelataan korttia. 

Eol jyllää, luntaan myllää,
kuu ja tähdet 
piiloon jää. 
Huolta tuosta tunne en,  
tääll on takka lämpöinen.  
Bacchukselta naukun saamme,  
laulakaamme 
onneks sen!  
Kling-klang, sulo-impi mun oot ihanasti 
kuoloon asti, kuoloon asti. 
– Ken on työmies, ken?
  suom. Reino Hirviseppä

Horatius kirjoitti "Carpe Diem" eli tartu hetkeen. Ohje on periytynyt Fredmanille muuttumattomana. Horatiuksen esikuvat löytyvät puolestaan muinaisen Kreikan runoudesta. 

Miksi tuhkassa makaat, kun vielä hengität?
Juokaamme Bakkhoksen juomaa, laimentamatta.
Aamun on vain vaaksa.
Eiköhän jäädä odottamaan
valoa joka näyttää tien kotiin?
  Asklepiades, Anthologia Palatina 12, 50   suom. Sampo Vesterinen