Carl Michael Bellmanin lauluissa rakkaudesta ja kuolemasta on ajatonta charmia. Basso Oskari Nokso-Koivisto ja Helsingin Balalaikkaorkesteri esittävät valikoiman runoilijan kauneimpia lauluja. Slaavilaiset sovitukset ja suomenkieliset sanat antavat lauluille uuden sävyn. Esite.

Существует неизменное очарование в песнях Карла Михаэля Бельмана о любви и смерти. Бас-солист Оскар Ноксо-Койвисто и Хельсинкий оркестр балалаек представляют коллекцию самых красивых песен шведской поэта. Славянские мотивы и лирика на финском наполняет эти песни новым звучанием.  Тематический концерт состоится в культурном центре Каиса в Хельсинки 27.11.2014 18:30. Брошюра.

Carl Michael Bellmans sånger om kärleken och döden har tidlös charm. Bassångaren Oskari Nokso-Koivisto och Helsingfors Balalajkaorkester framför en kollektion poetens vackraste sånger. Slaviska arrangemang och finska översättningar ger sångerna en helt ny klang. Konserten Bellman och balalajkan torsdagen 27 november klockan 18.30 i kulturcentret Caisa (Mikaelsgatan 17 C). Broschyren.

There is timeless charm in Carl Michael Bellman's songs about love and death. Bass singer Oskari Nokso-Koivisto and Helsinki Balalaika Orchestra perform a collection of the most beautiful songs of the Swedish poet. Slavonic arrangements and lyrics in Finnish give these songs an all new tone. Leaflet.

Билеты Biljetter Tickets

Nuoren Bellmanin kirjoittamana runo Mamsellini. Ote, suom Seppo Mussalo.

Nuoruudessain olin reipas ja nätti;
nyt on kohjuja mulla ja naama kuin rätti.
Eukko rukka teille nyt oon, tulalullaa,
Niiaan, huokaan, rukoilen, lulalullaa.

Kaiken päivää mä virsiä veisaelen,
pirua, taivasta, kuolemaa ajattelen.
Nuuskaan, nypin täitäni, tulalullaa,
kruusailen ja sääliksi käy, lulalullaa.

Annika vanha piika on, tietäkäätte,
seitsemänkymmentä vuotta harteilla näätte.
pois hän tahtoisi päästä, tulalullaa,
haudan rauhaan vaivastaan, lulalullaa.

Silmälasit ja nahasta hame ja takki,
päässä ruskeanauhainen musta lakki.
Korkeakorkoiset virsut, niin, tulalullaa,
sellaisena mun näätte ain, lulalullaa.

Höyhenet riivin, vyyhteän lankaa ja tiskaan,
näen aaveita, piru hengittää niskaan.
Keppiä käytän, mitään en nää, tulalullaa,
aina itken, hymyile en lain, lulalullaa.

Näe maailma, katso eteesi siellä
varovasti ja hiljaa kulje elon tiellä.
Iltas kun sitten lähestyy, tulalullaa,
uinahda uneen rauhaisaan, lulalullaa. 

Lars Huldén kertoo että tällaiset roolirunot eivät olleet ruotsalaisessa kirjallisuudessa tavallisia ennen Bellmania. Esiintyjänä Bellmanista mainittiin, että hän osasi imitoida taitavasti. Hän esiintyi kirjoittamissaan rooleissa yleisöä naurattaakseen.

Vertailukohta tällekin voisi löytyä François Villonin Isosta Testamentista. Vanhan naisen kaipuu nuoruutensa päiviin, ote, suom. Veijo Meri.

Missä on nyt otsa sileä,
liinatukka, kulmat kaarevat,
kauriin silmät, joiden kimallus
ansaan ajoi miehet viisaatkin?
Hieno nenä, kooltaan sopiva,
pienet korvat, niin kuin simpukat,
kuoppaleuka, kasvot loistavat,
kauniit huulet tulipunaiset?

Hiukset harmaat, otsa ryppyinen,
kulmakarvat roikkuu, sumuiset
silmät, jotka ennen loistivat
perikatoon tietä miehille.
Koukkunenä, ennen suorempi,
korvat roikkuvat kuin sammale,
kasvot haalistuneet, kuihtuneet,
huulet kuivat, leuka poimuinen.

Keskenämme ruikutamme näin,
vanhat hölmöt kyykkysillämme
kyhjöttäen jossain nurkassa
kasassa kuin villakuontalot
luona hampunvarsinuotion.
Nopsaan leimahtaa ja sammuu se.
Nuoruus aina kauneutta on.
Tällä tavalla käy kaikille.

Antiikistakin löytyy samaa henkeä hautarunon muodossa.

Niukasti söin, niukasti join.
Elin pitkän raihnaan elämän.
Sitten kuolin.
Samaa toivon teille.
  Tuntematon, Anthologia Palatina 7, 349

Fredmanin epistoloissa kertoja Fredman viittaa usein pian koittavaan kuolemaan. Hän jättää hyvästit elämälle epistolassa n:o 24 ja rukoilee olutta emännältä. Epistola n:o 27, ”jossa ovat hänen viimeiset ajatuksensa” on täynnä itsesääliä. Dramaattisimmat hyvästit Fredman esittää epistolassa n:o 79, ”jäähyväiset emännille, erityisesti muori Maija Myralle Päivänkujassa, Suurtorin laidalla 1785”. Alussa Fredman maalailee, kuinka myrsky nousee ja kuu joutuu radaltaan.  Kharonin pursi näkyy ja kertojan viime tuokio koittaa. Toisessa säkeistössä kuolemankauhun takaa paljastuu viinan jano, ja luottoa Fredmanilla ei enää ole:

Vahvista minut matkaan,
mahtava Maija-emäntä,
kun tomuni mä liittää saan
tuhkiin taattojen.
Pullo viel yksi myy vaan,
krouvari, ankara isäntä,
pyyhi pois velka, tuut saamaan
hattuni eestä sen.
Muori, kirjastain silli poista,
liiat hinnat vanhasta voista.
Punakat ja kähisevät
tuli velanperijät.
Vedä yli koko tili,
oli ali tai yli!
Ilta kun täällä perunoita haukkailen,
on erilainen,
niin muistelen
ja naukkailen.
  suom. Tuomas Rosberg

Bellmanin käytti runossa kokemuksiaan nälkäisenä velallisena. Kolmannessa säkeistössä Fredman haluaa jättää testamenttinsa. Se alkaa sekavalla taivaallisella höpinällä. Hän harhautuu kertomaan, kuinka olut tekee hyvää. Neljännessä säkeistössä Fredman kerjää naurua ja sääliä esittelemällä reikäistä pukuaan. Viimeisessä säkeistössä hän on kauhun vallassa ja näkee näkyjä. Ne päättyvät pimeyteen, ja hän hyvästelee kohteliaasti ”Hyvää yötä, madame.”

Deliriumin uhatessa viinanhimo voittaa kaikki muut tarpeet. Kerjääminen, imartelu ja esiintyminen vaihtelevat kuten riippuvuussairaudessa on tavallista. Juoppuhullun Fredmanin hieno käytös ja näkyjen sivistynyt sisältö ovat sepitettä. Bellman käytti niitä huvittamaan kuulijoita. Tosielämässä krooninen alkoholisti käyttäytyy vieroitustilanteessa pelottavasti, Fredman taas herättää myötätuntoa. Teräväsilmäiset kirjailijat ovat usein kuvanneet osuvasti eri sairauksien ilmenemistä, kuten Bellman tässä delirium tremensin.

Bellman näytti köyhän juoponkin ihmisenä tarpeineen ja toiveineen. Siihen aikaan ajatus yhtäläisista ihmisoikeuksista oli nousussa. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus on vuodelta 1776 ja Ranskan ihmisoikeuksien julistus 1789. Bellman oli tilanteen mukaan myötätuntoinen tai ivallinen hahmoilleen, kuin näytelmäkirjailija. Myötätunto vallitsee viimeisessä epistolassa n:o 82, ”odottamattomat jäähyväiset”, joissa Fredman suhtautuu kuolemiseen rauhallisemmin. Kroonisesti keuhkosairas runoilija eli viisi vuotta epistoloiden julkaisemisen jälkeen.

Vihjaileva maalailu on Bellmanilla tavallista, samoin suorasukaiset viittaukset seksuaalisuuteen, joilla nauratettiin yleisöä. Laulujen naishahmot nimetään etunimillä, paitsi heistä tärkein, Ulla Winblad. Ulla viehättää miehiä tahattomasti ja tarkoituksella, saattaa käsittää epistolasta n:o 3. Epistolassa n:o 28 kuvaillaan Ulla koreisiin hepeniin pukeutuneena, mutta hänet on pidätetty.

Armoa Ulla turhaan anelee temppuineen
Nyt raukkaa raahaa kaksi vartijaa pamppuineen
Särkyneen kellon huomaan, pitsihelma repeää
Lahjaansa luonnon suomaa itsekin häpeää

Epistola n:o 36 kertoo Ullan aistillisesta kauneudesta ja hänen liköörinjanostaan majatalossa. Mutta Ulla pidätetään ja viedään ojennuslaitokseen kehruutyöhön. Krouvari puhkeaa kyyneliin. Epistola n:o 48 (Tuuli hiljaa henkäilee) kertoo luonnon kauneudesta ja veneretkestä Mälaren-järvellä. Loppusäkeissä Ulla ja Norström ovat kahden. Movitz käskee Norströmiä siirtymään, koska ”nainen kuuluu meille kaikille”. Epistolassa n:o 50 (viimeisestä silmäyksestä Ulla Winbladiin hänen lähtiessään paluumatkalle Eläintarhasta) soittajat puhaltavat ”Hyvästi, nymfini”. Ulla on palvottu kuin Venus antiikin tarussa. Epistolassa n:o 51 Ulla laulaa krouvissa ja riitelee päälle käyvän Bergströmin kanssa. Epistolassa n:o 71 kertoja ylistää luonnon ja Ullan kauneutta. Hän tahtoo hemmotella ja tulla hemmotelluksi kahdestaan Kalatorpalla. 

Bellman liittää Ullan henkilöön miesten naisenjanoa, naisellista huvittelun ja koreilun halua ja ärhäkkää selviytyjää. Välillä kauneuden palvontaa uskonnollisessa sävyssä. Ullan historiallinen esikuva Maria Kristina Kiellström ei ole tässä oleellinen. Epistoloissa Ullan hahmo sai esittää, mitä runoilija kulloinkin tavoitteli. Epistolassa n:o 82 Fredman jättää jäähyväiset Ullalle.

Hyvästi, Ulla oma,
on hetki eron armottoman:
Fredmanin tarmottoman
viimeisen kerran vierelläsi näät.
Nuttuni nappiparan
nään jääneen yhden rihman varaan.
Soi nauru ajattaran,
nyt yksin luonnon helmaan jäät.
Sen tuoksuissa tuntuu myös kutsu mullan
niin lahoavan.
Vietimme kanssa Ullan
nyt laitimmaisen kerran häät,
nyt laitimmaiset häät.
  suom. Liisa Ryömä

Edellisissä kirjoituksissa on kerrottu jotain C. M. Bellmanin runoilijanlaadusta. Nyt on esitelty laulut, jotka tässä vaiheessa kuuluvat Bellman ja balalaikka -valikoimaan. Vertauksia muuhun kaunokirjallisuuteen on keksitty. Välitavoitteelle voi pitää hautajaiset.

Bellmanin vanhemmat olivat kuolleet 1765. Niihin aikoihin Bellman kirjoitti ritarikuntaparodioitaan, ja hänen runoissaan esiintyi usein kuolema. Tunnetun rappioalkoholistin, kelloseppä Jean Fredmanin kuolema 1767 innosti Bellmanin kirjoittamaan hänelle hautajaisrunon. Fredmania nimitetään Bacchuksen ruumiiksi. ”Lämmitä vertasi” sopii maljapuheeksi. 

Fredmanin laulu n:o 26, viimeinen säkeistö
Niin Fredman kuol pois
On sielu kello
ja ruumis pullo,
kai veljet näin hahmotella vois. – – (torvi)
Tie elämän lie:
me hampaat purraan,
ei surra turhaan,
ja sitten kuolema meidät vie. – –
Seiso siinä, voit reunaan jäädä,
hiljaa anna koneiston käydä,
kaikki harmit viel jäi eloon. – –
Nyt trumpetti soittakoon! – –
Suo sieluun ryhtiä,
verta lämmitä!
  suom. Tuomas Rosberg

Lisätään perään ote Isosta Testamentista, François Villonin runo omasta kuolemastaan. Hän oli kaksi kertaa tullut armahdetuksi vankilasta ja hirsipuusta.

Viimeinen balladi
...
Suurin piirtein sillä tavalla
kuoli, päällään jotain risoja,
pelkkää avohaavaa koko mies.
Iski rakkauden tikari
kipeämmin suurta solkea,
vyöhön ommeltua. Ulvotti,
eikä ollut ihme ollenkaan,
että tahtoi täältä paeta.

Prinssi, jalo haukka, lue,
mitä tekee, kun hän kuolla saa.
Punaviiniä juo hehkuvaa.
Niin hän tahtoi täältä paeta.
  suom. Veijo Meri

Lakastunut trumpetti

Carl Michael Bellman kuului koulutettuun köyhälistöön. Nuoruudessa sattunut konkurssi ja runoilijan kutsumus johtivat hänet hälläväliä-viihteen tekijäksi. Fredmanin epistoloissa toistuu innostumisen tai ihastumisen kuvaus. Aiheena saattoi olla yhtä hyvin luonnon tai naisen kauneus kuin nousuhumalakin. Bellman kuvasi viettejä. Bacchuksen apostoli Fredman, joka kannustaa aina toteuttamaan haluja, muuttuu liioittelun avulla huvittavaksi. Esikuvat Bellman oli löytänyt antiikin runoudesta.

Ystävät, jotka tätä luette,
teitä kehotan: ottakaa viiniä,
juokaa kunnolla, kietokaa päähän kukkia,
älkää koskaan jättäkö
lempimättä kauniita tyttöjä.
Kuoleman jälkeen
maa ja tuli kaiken tuhoaa.
  hautaruno, suom. Arto Kivimäki

Esiin astu, herra Yö,
jo peitä päivän paiste.
Pian iltaruskon lyö
sun tähtiesi loiste,
lauha laine viilentyy.
Pois huolet karkoita,
suo surun tulla toiste.
Veren kuohu hiljentyy.

Fredmanin laulussa n:o 32 on peräti viisitoista säkeistöä. Se on rauhallinen tuutulaulu. Koko laulun esittäminen saa kuulijat varmasti uneen. Teksti viittaa useassa kohdassa mytologiaan ja paimenrunouteen. Välillä kuvaillaan yön laskeutumista metsään, puutarhaan ja vesille. Laulun voi esittää joko meri- tai metsäaiheisena sopivasti säkeistöjä valitsemalla. Luonnon kauneudesta runoilu oli 1700-luvulla muotia. 

Nyt on metsä hiljainen,
saa sulkee silmät pienet.
Pan, viidan veikkonen,
yöpuulle huilus vienet,
anna kiurun uinahtaa.
Hei, poikki pulina!
Ja pois tuo tömistely, miehet,
salon holviin kuiskatkaa.
  suom. Tuomas Rosberg

Hellässä laulussa huumorin pilkettä on vain metelöivien faunien ja kyklooppien puhuttelussa (yllä). Laulusta tulee mieleen Shakespearen Kesäyön unelma.

Kailokyyt kakskieliset,
Sisiliskot piilohon!
Hiljaa vaskikäärmehet!
Kuningatar levoll' on.
Loukkoon, lukki koivikas,
Verkkojasi kutomaan!
Matkaan, koppakuorias,
Etana ja mato maan!
Satakielen sulosuulla
Soikoon meidän tuuti lulla:
Tuuti, tuuti lulla,
Tuuti, tuuti lulla!
Ei saa huolet,
Noidan nuolet
Valtiaamme liki tulla.
Hyvää yötä, tuuti lulla!
  suom. Paavo Cajander

Bellman ja balalaikka esittää Bellmanin melodisimpia ja koskettavimpia kappaleita. Railakkaat juomalaulut on jätetty sivuosaan. Silti lähes jokaisessa valikoiman kappaleessa on viittauksia juomiseen. Tässä laulussa ei mainita alkoholia. Laulu loppuu minä-muodossa, mutta siitä ei lainkaan tunnista Fredmanin persoonaa. Fredmanin laulut -teoksessa onkin suurempi tyylien kirjo kuin Fredmanin epistoloissa. 

Illan kauneus pysäyttää

Varjomme yltää haudan pimeyteen. Kulta ja purppura vaihtuvat soraan. Maallinen päättyy tuohon lapioon, Fredman osoittaa Movitzille. Epistolassa n:o 81 Kharon odottaa taas lähtijää, taas ollaan hautajaisissa. Melodia on jankkaava, mutta nousee joka säkeistön lopulla surulliseen huipennukseen.

Kaipaus on laimea sana kuvaamaan tunnetta, kun eloon jääneen on mahdoton saada vastauksia äsken menehtyneeltä. Runouden tehtävä on sanoa asiat, joille ei ole nimiä. Toisessa säkeistössä Bellman kertoo väkevästi, miten kuolema katkaisi yhteydet menehtyneen ja maailman väliltä. 

Kolmannessa säkeistössä hautajaisia kuvaillaan ulkokohtaisesti. Rivien välissä suru näyttäytyy surkeana, miltei tragikoomisena: 

Suurkello moikuu, pieni vain soi.
Kanttori viittailee lehtoon.
Teinien kuoro nyt hoilata voi,
siunaa pimenevän ehtoon.
Ruusun terälehdet maatuvat
ja aidat kirkkomaalla kaatuvat.
Liukkaat on portaat puiset.
Mustana saattona raahautuvat
köyrys kävelevät itkuiset. 

Vaimosi voi nyt levätä tappelemisesta, saa kuulla riidanhaastaja Löfberg, joka nyt nähdään naama pitkänä. Viimeisessä säkeistössä Bellman kertoo vainajan elämästä lyhyesti ja päätyy surkuhupaisaan loppuun. Runo on erittäin tarkkanäköinen. Kuoleman subjektiivinen järkyttävyys vaihtuu säkeistö säkeistöltä yhteiseen suremiseen. Ja ihminen näyttäytyy niin pienenä kuin surressa tuntuu. 

Niin lähti riidasta puolikas pois.
Löfberg, vaimos on hiljaa.
Tuijotat niin kuin et luopua vois.
Hän ei syytä sua, kanaljaa.
Herkkua ol vaimos pullakin,
ja hauskat muistot kai on kullakin.
Pullonsa! Muistitte kai sen?
Kuiva ol suunsa – niin on mullakin.
Täällä suu on kuiva jokaisen!
  suom. Tuomas Rosberg

Kaikkina aikoina runoilijat ovat kirjoittaneet luopumisesta kuoleman edessä. Bellmanin tapaan osa irvaili huonoa elämää viettäneille.

Sinulle Bakkhos
omistaa ryyppyveikko Ksenofon
tyhjän ruukkunsa.
Ota se vastaan suopeasti,
mitään muuta hänellä ei ole.
  Erastothenes Skholastikos, Anthologia Palatina 6, 77, suom. Sampo Vesterinen. 

Hautaan peitelty ja hyvästelty

Nään mustan aallon valkopään,
nään kuinka Kharon raataa!
Hän väänti vettä viiksistään,
kun myrsky lauttaa kaataa.
Hän airon iskee aaltoihin,
on auki luukut taivaan,
ja aalto iskee takaisin.
On aika nousta laivaan.
  suom. Tuomas Rosberg 

Fredmanin laulu n:o 5b on hyvästijättö kuolleelle ystävälle. Melodia on juhlavan painokas, hautajaisiin sopiva. Ensimmäisessä säkeistössä väistämättömät voimat kuten myrsky ja kuoleman lautturi tulevat. Jälkimmäinen osoittautuu vahvemmaksi, on aika lähteä. Bellman oli mestari kuvaamaan hetken tunnelmaa. Tässä se on kauhistava. 

Toisessa säkeistössä tarvitaan viiniä ja vahvaa olutta hyvästeihin. Saattajat katselevat ystävän menoa syvyyksiin, ”lähtö lasi kädessä”. Kuvaus pysyy ulkonaisena, saattajien tunteita ei kuvailla. Surullinen ja kauhistava vaihtuvat juhlavaan taitavasti. Bellmanin tyyliin sopii, että nyt ei lauleta antiikin sankarin kohtalosta vaan juomisesta. Laulu päätyi yhtä vääjäämättömästi valikoimaan Bellman ja balalaikka.

Myyttien syntysijoilla

Kharonista kertoo ote Danten Jumalaisesta näytelmästä, Inferno, III laulu.

Ja katso, meitä vastaan venhein sousi
mies vanha, päässään aikakautten lumi,
ja huusi näin: ”Voi teitä, kurjat sielut!

Näe ette enää taivaankantta koskaan:
ma teidät saatan virran tuolle puolen
ikuiseen pimeään ja kuumaan, kylmään.

Ja sinä siellä, ihminen, mi elät,
pois riennä täältä, tää on ranta kuolon!”
  suom. Eino Leino

Tässä poiketaan Bellman ja balalaikka -ohjelmistosta erääseen toiseen lauluun. Bellman esitti runokaskuja, joita Fredmanin epistoloista löytyy muutama. Tällainen on esimerkiksi epistola n:o 45, jossa Mollberg kertoo harpustaan ja pyrkii osoittamaan, miten kärsi syyttömästi Rostock-krouvissa. Dialogista ote, suomentanut Unto Kupiainen.

... ken löi, kuka huus:
”Mies, tilkitse suus,
Lopeta polska!” Pling plingeli soi.
”Äläkä Puolasta politikoi,
nyt ota oppi!” Pling plingeli soi.

Niin, Maecenas, se kävihän näin!
Tyynesti istuen tuoppiini päin
Puolasta puhuin, juomaani join.
”Monarkki mikään”, haastelin noin
”ei, hemmetti vie,
niin mahtava lie,
ett' estää hän voi,
kun harppuni soi.
Tää käsi kyllä — pling plingeli hoi —
siks kunis kieli vain yksikin soi,
polskansa pelaa” Pling plingeli hoi!

Vihastunut suutari ja muori löivät nyt soittajaa ja soitinta. Harppu on rikki. Halki on suu. Mollbergin suru on viritetty syvästi koomiseksi.

Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä komiikka on saman tapaista pulaan joutumisen taidetta. Jouluiltana veljesten uudessa pirtissä juodaan olutta ja painitaan. Juhani tahtoo tanssia ja käskee yhä uudestaan Eeroa laulamaan. Eero laulaa pilkkalaulun ”Jussi, pussi, Jukolan Jussi! Jussi Jassi, jauhokuono”, josta ote.

”Muistatkos, Maija,
Kun mansikka syötiin
Ja iloleikki lyötiin?
Fralla ralla laa!
Mansikka syötiin
Ja iloleikki lyötiin”.
Fralla ralla laa!
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

”Älä, sinä Aato-parka
Jussia soimaa;
Sen sinä tiedät että
Jussill’ on voimaa.
Jussi istuu linnass’,
Pukin lapa rinnass’;
Kaikki me olemme
Yhdessä hinnass’”.
Fralla ralla laa!

”Voi minua, hurjaa poikaa,
Miks mä itsein laitoin!
Talo mull’ on kotona,
Ja itse kannan rautoi,
Talo mull’ on kotona,
Ja itse kannan rautoi.”

Illanvietto päättyy pirtin paloon ja lumihankeen. Hyvää Aleksis Kiven päivää.

Hahmotelma Seitsemää veljestä varten. Akseli Gallen-Kallela